Mä en tiedä tulenko ikinä julkaisemaan tätä, vaikka alankin kirjoittamaan jotakin vaikka itse en edes tiedä mistä ja miten kirjoittaisin. Tuli vain tunne että ajatuksi on koottava. Tiedän että tätä varmasti lukee moni tuttuni vaikka ei olekkaan lukijana. Jos joku päivä tämän julkaisen niin ihmiset näkisivät minut samalla tavalla kuin nyt vaikka ei tietäisi historiastani mitään.
Masennus on sairaus, ei laiskuutta.
Omalla kohallani henkinen paha olo on ollut erittäin suuri viimeisimpinä vuosina. Fyysinen jaksamattomuus näkyi minussa tiettyinä aikoina erittäin vahvasti. Kun mieli oli rikki aivan totaallisesti niin fyysinen hyvinvointikin romuttui, vaikka kuinka yritti tsempata. Sitä tunnetta ja oloa on erittäin vaikea kuvailla, jos sitä itse ei ole käynnyt läpi. Olin fyysisesti aivan loppu, vaikka kuinka yritin olla positiivinen ja jaksavainen,
Henkinen puoli se vasta olikin aivan rikki. Mieli oli erittäin synkkä. En löytänyt mitään hyvää elämässä ja kuoleman toive ajatukset nousivat pintaan jatkuvasti. Halu oli kova parantua, mutta kun ei vaan enään jaksanut kuolema olisi tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Onhan tietenkin ollut itsemurha yrityksiä, mutta nyt olen erittäin kiitollinen että sain apua ja olen viellä täällä. Voin sanoa aidosti että olen onnellinen.
Häpeän sekä kadun yli kaiken tiettyjä asioita mitä olen tehnyt itselleni kun mieli on ollut aivan synkkä ja toivoa ei ole ollut näkyvissä. Käsissäni on arpia huonoista hetkistä. Jos vain voisin aikaa peruttaa taakse päin niin tekisin sen ja poistaisin ne huonot muistot kropassani. Toinen asia on ollut se miten olen syömishäiriöllä pilannut aika ajoin jollain tavalla kroppaani ja mieltäni näännyttämisellä ja ahmimalla. Painoni on heitellyt ääri laidasta toiseen milloin mitenkin. Se on myös aiheuttnut pysyvän ajattelu tavan päähäni jonka kanssa teen töitä päivittäin. Varmaan loppu elämäni.
